KUN SUORITTAJA PALAA LOPPUUN : Minullako masennus?

Tämä on osittain tarina siitä, miten musta tuli personal trainer ja mitä kaikkea on pitänyt käydä läpi ennenkuin olen voinut kutsua itseäni liikunta-alan yrittäjäksi ja olla vielä ylpeä itsestäni! Tämä on tarina siitä, miten suorittaja paloi loppuun ja mitä tapahtui sen jälkeen kun minulla todettiin masennus. 

Isän kanssa penkkiä ja penkkiurheilua

Ihan pikkutytöstä lähtien olin ollut kiinnostunut liikunnasta. Katsoin sitä aina isän kanssa niin televisiosta, kuin harrastettiin sitä itse. Isä oli mulle tavallaan se tyyppi, joka tutustutti minut liikkumisen pariin. Isän luona oli vaja, jossa oli tanko ja painoja. Siellä minä sitten iskän kanssa jo yläasteikäisenä nostelin rautaa. Siellä on penkattu ja vedetty leukoja. Mavet tuli tutuksi jo yläasteella. Isä opetti mut luistelemaan, laskettelemaan sekä pelaamaan jalkapalloa. Me liikuttiin aina. Ja nimenomaan ilon kautta. Isältä opin rakastamaan liikuntaa. Mutta. Mun isä oli myös alkoholisti. Tästä syystä olin myös ikuinen kakkonen. Vaikka tiesin, että isä rakasti mua, jäin aina kakkoseksi. Jos alkoholistin tarvitsee valita pullon tai sinun väliltä, on valinta aina pullo. Lapset on fiksuja. Alitujuisesti yrität olla olla stressaamatta, ärsyttämättä tai suututtamatta. Jo pieni lapsi tietää, mitkä seikat johtaa juomiseen. Kunpa isi ei vain alkaisi juomaan. Ja jos alkoi, syy oli aina sinun.

Kiltti ja pärjäävä tyttö

Alkoholistin lapsesta tulee pärjääjä – kiltti tyttö. Jos mä saan hyvän numeron, voitan ratsastuskisat tai leivon pellillisen pullaa, oon minä hyvä tyttö ja mua on helppo rakastaa. Minä en riitä, vaan mun teot on ne, mitkä merkkaa. Jos olet jo pienestä pitäen oppinut pitämään huolta muista, peittelemään ja valehtelemaan, et sinä automaattisesti aikuisena osaa alkaa arvostamaan itseäsi ja pitämään itsestäsi huolta. Koska olenhan arvoton.

Lapsuudesta pitäisi saada työkalut aikuisuuteen. Musta tuntuu, että mun oma työkalupakkini on vielä hieman vajaa. Ajan myötä olen sinne kuitenkin saanut kerrytettyä työkaluja. Olen oppinut ja opettelen edelleen sitä, että jotta voin olla avuksi muille, tulee mun pitää ensin itsestäni huolta. Olen aina ollut sellainen, että autan aina kaikkia jos heille on ongelmia. Minulle on helppo uskoutua ja purkaa tunteita. Mä ymmärrän ja kuuntelen. Osaan sanoa ne oikeat, lohduttavat sanat vaikka oma elämä olisi ihan riekaleina. Itse en pyydä koskaan apua. Kyllä mä pärjään. Olen aina pärjännyt.

Olen aina ollut jonkinasteinen suorittaja. Aikuisiällä se kuitenkin ”puhkesi kukkaan” ja aloin suorittaa ihan toden teolla. Mä en voinut käsittää, miten jotkut väsyivät 8 tunnin työpäivästä, kun itse paahdoin työpäivän jälkeen vielä opinnoissa tai kakkostyössä. Olin ylpeä, kun jaksoin painaa neljän tunnin yöunilla. Sain lapsen kesken ammattikorkeakouluopintojen. Kaksi viikkoa synnytyksestä olin jo koulun penkillä. Ihan peace of cake.

Totta puhuakseni mä vihasin vauva-aikaa. Koin olevani vauvan hoidossa niin huono, että lukittauduin kotiin, ettei kukaan pääsisi arvostelemaan mua. Samalla kuin hoidin vauvaa, paiskin kouluhommia. Itkin ja paiskin kouluhommia. Olin niin saatanan väsynyt. Masennus oireili hyvin paljon jo tuolloin 6 vuotta sitten. Ymmärrän sen nyt. Olin tuohon aikaan hyvin yksin. Kellään mun ystävistä ei ollut lapsia. Ei ollut ketään kenelle soittaa. Tai ehkä olisi ollut, mut en mä kehdannut myöntää, miten hukassa olin. Mä olin ihan yksin sekavien ajatusteni kanssa. Hukutin murheeni opiskeluun, suoritin lastenhoitoa sekä liikuin pakkomielteisesti. Koko ajan piti olla projekti päällä.

Vauvavuodestakin selvisin, mutta edelleen oli projektia projektin perään. Siinä sivussa meni parisuhde lapsen isän kanssa, työpaikat sekä asunnot mennyt vaihtoon sekä uuden kumppanin löytäminen. Niin ja yrityksen perustaminen viime keväänä.

Paloin loppuu maailman huonoimmalla hetkellä

Toiminimen laittaminen oli mulle tosi iso juttu. Olin aina ajatellut, ettei musta ole yrittäjäksi. Ei mun suvussa ollut juurikaan yrittäjiä. Äiti on tehnyt aina samoja hommia palkollisena ja isä ei juurikaan ole työelämässä ollut. En mä ole osannut unelmoida, olen vain yrittänyt pärjätä. Jotain kuitenkin tapahtui viime vuonna, kun olin nähnyt kun puolisoni laittoi firmansa pystyyn. Jotain mun sisällä heräsi, että NYT mä sen teen. Meni miten meni. Sitten ei muuta, kun paperit sisään ja kohta olin yrittäjä.

Kaikki olivat lähipiirissäni kiinnostuneita, miten hommat on alkanut rullaamaan. Paineet kasvoi, koska pitihän mun vastata odotuksiin. Vähensin töitä mun vakituisessa työssä, jotta sain aikaa laittaa alulle yritystoimintaani. Olin täynnä intoa ja virtaa, kunnes..Yhtenä aamuna en vain jaksanut nousta ylös. En jaksanut kiinnostua. Makasin ja itkin vain. Ironista, että olin juuri perustanut personal training -yrityksen ja itse makasin sängyssä mättäen suklaata naamaan.

Se on varmaankin anemia tai kilpirauhanen. Tai olispa. Ei mulla ole syytä olla masentunut. Mulla on kaikki, mitä mä oon aina halunnut, olisi melkeinpä kiittämätöntä olla masentunut. Puolisoni painostuksen myötä varasin ajan työterveyshuoltoon. Samalla kun kävelin sinne eräänä sateisena aamuna, mietin että mitähän hittoa mä siellä teen. Terkkari varmaan nauraa mut pihalle. Mene tyttö kasvamaan aikuiseksi ja miettimään mitä oikeat ongelmat on. Meinasin monta kertaa kääntyä ympäri. Pakotin itseni kuitenkin vastaanotolle. Koitin sielläkin pitää kulissit hienosti yllä. Niinkuin olin jo lapsena oppinut. Hienosti näyttelin siellä, että kaikki on hienosti ja että nyt vaan vähän väsyttää. Koko ajan pidättelin itkua. Nolointahan tässä olisi purskahtaa itkuun. Puhuttiin, että kyseessä voi olla jokin fyysinen ongelma, joten minut passitettiin verikokeisiin. Arvatkaa vaan oliko mulla ihan huippuarvot. Tietysti. Olin pettynyt. Olin oikeasti helvetin pettynyt, koska olin toivonut anemiaa tai kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Sulla on Noora masennus. Näin työterveyslääkäri minulle täräytti tehtyään minulle masennustestin. Mietin ensimmäisenä, että missähän välissä mä ehdin tän masennuksen sairastamaan? Terkkarin mukaan, vaikka mulla olisi halu tehdä koko ajan kaikkea, laitto mun keho stopin. Ei enää. Mietin, että miksi nyt kun olin vähentänyt töitä ja muodikkaasti hidastanut elämää. Lääkärin mukaan mulla oli nyt aikaa masentua. Mietin silloin, että eipä olisi kannattanut hidastaa. Siitä sai palkkioksi masennuksen.

Oliko masennus lopulta niin huono juttu?

Kyllähän tuo lapsuus jättää ihan saatanalliset haavat, joita parannellaan näköjään vielä aikuisenakin. Ne on vaan käytävä läpi, jotta voi jatkaa eteenpäin. Ei niitä saa haudattua kiireen alle, vaan sieltä ne luurangot tulevat kaapeista ulos jossain vaiheessa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun niille varaa aikaa.

Masennus tavallaan pelasti mut suorittamiselta. Avas mun silmät. Mä opettelen edelleen armollisuutta. Ja sitä, että mä riitän ihan sellaisenaan. Ilman, että mun tarvii tehdä jotain ansaitakseni rakkautta ja arvostusta. Masennus pakottaa pysähtymään. En mä vieläkään ole ihan terve, mutta kukapa meistä nyt olisi? Ei masennus ole sellainen asia, jonka saa pois nappaamalla yhden buranan ja nukkumalla yön yli. Se on asia, jonka kanssa on opittava elämään.

Armollisuutta ihmiset <3

-Noora

Kuvat: Marianne Sendenali

Paikka: CityPie

FitFashion

FitFashion on Suomen suurin ja paras aktiivisen elämäntyylin blogiyhteisö. Bloggaajien elämänmakuisista tositarinoista löydät motivaatiota ja ideoita arkeesi.

17 vastausta artikkeliin “KUN SUORITTAJA PALAA LOPPUUN : Minullako masennus?”

  1. Ihan tosi liikuttava ja hyvä teksti! Pisti kyllä miettimään monenlaista.. Huomaan kuitenki ite, ihan kuin olisit jo lyhyen aikaa, mitä ollaan tunnettu, niin muuttunut jatkuvasti vaan positiivisempaan suuntaan! 🙂 xx

  2. Tosi hyvä ja silmiä avaava teksti! Onneksi sait apua ja nyt mennään jo eteenpäin. Se vähän aikaa, mitä oon saanut sua tuntea, niin tuntuu, et oot jatkuvasti vaan muuttunut positiivisemmaksi! 🙂 xx

    • Kiitos. <3 Olen huomannut, että on ollut pakko opetella ajattelemaan positiivisesti ja valita positiivisuus ihan joka päivä. Ei sitä automaattisesti vain herää uuteen päivään, että onpas elämä ihanaa. Välillä, kun tuntuu et vois vajota maan alle, kun elämä potkii, on sitä oppinut ottamaan asiat hieman kevyemmin.Opettelua tämä on. 🙂

  3. Ihan kun omaa tarinaa lukisi. Paitsi, että sairastuin jo yli 13v sitten. Muuten kaikki kovin tuttua. Ja se masennuksen lapsi – eli toinen masennus – tuli tilastollisesti silloin kun pitikin. Elämä on jatkuvaa oppimista ?

    • Kiitos kommentista. <3 Sitähän tämä on , jatkuvaa oppimista. En usko kuitenkaan, että ihminen on koskaan täysin oppinut. Valmis. Mutta opetellaan. 🙂

    • Tämä oli aihe, josta on pitänyt kirjoittaa jo kauan, mutta nyt vasta uskalsin. 🙂 Kaikkea hyvää myös sinulle ja kiitos kommentistasi. <3

  4. Ai että, itkuhan tämän lukemisesta tuli! Niin samanlaista kohtaloa takana. Äiti oli kotona juopotteleva alkoholisti ja isän voisi ehkä luokitella puolialkoholistiksi.
    Aina oli vaan koitettava pärjätä ja tehtävä asiat parhain päin, vaikka erityisesti viikonloput olivat ainaista pelkoa, kun pelkäsin vanhempieni tappeluita.
    Äitini oli hirveän kiltti ja auttavainen ihminen, mutta alistui isän nyrkin alle. Isässäkin oli ikään kuin kaksi puolta, samalla auttava ja toisia huomioon ottava, mutta kuitenkin niin julma.
    Itse olin perheen nuorin, iltatähi. Harteilleni tuntui kasaantuvan kaikki huolet, murheet ja vastuu.
    Minusta tuli samanlainen suorittaja kuin sinustakin. Minä osasin/osaan tehdä kaikkea mitä vaan haluan ja jaksan/jaksoin puurtaa vaikka vuorokauden ympäri asiakkaideni eteen. Ystävät pitivät/pitävät minua erinomaisena psykologina, jolle voi kertoa kaikki huolensa ja murheensa. Sehän ei heitä kiinnosta/kiinnostanut, onko minulla jotain sydämelläni, jos jotain puhelun aikana yritin sanoa. Puhe vaan kääntyi aina takaisin tämän toisen ongelmiin. Eräskin ystäväni nimitti minua hänen henkilökohtaiseksi psykologikseen. Ja jokaisen puhelun jälkeen oli hän saanut uutta virtaa ja voisi jatkaa päiväänsä huolettomana eteen päin, kun taas minä olin joka puhelun jälkeen kuin loppuun käytetty tiskirätti, joka oli vielä lopuksi väännetty voimalla kuivaksi.
    Aloin olla jo niin loppu tähän, että minun oli pakko sanoa, etten enää pysty töideni takia puhumaan näitä pitkiä sielunhoitopuheluita. Olen lähes katkaissut yhteydenpidon ystäviini :'(
    Lisäksi on tämä työsuorittaminen. Kaikkeni olen tehnyt asiakkaideni eteen ja niistä olenkin saanut aivan valtavasti kiitosta ja kunniaa. Mutta nyt vaan on tullut vaihe, jolloin minut on kaikin tavoin imetty tyhjiin. Päivä toisensa jälkeen toistaa itseään. En saa mistään työstä kunnolla kiinni ja kaikki firman kehittämistyö on ihan nollassa, saatika sitten se että väkisin väännän näitä tämän hetkisiä töitäni. Eikä sekään auta asiaani mitenkään, kun mieheni toistuvasti sanoo, että minun pitäisi alkaa tekemään töitä tämän yritykseni rinnalla. En vaan yhtään ymmärrä, että missä välissä tekisin vielä jotain muuta, kun tämä yrittäminen jo vie välillä 24/7 ajastani. Syy tähän mieheni sanomiseen on se, että yritykseni pyörii siten, että laskut saadaan maksettua, mutta palkkaakin olisi mukava joskus saada. Investoinnit on niin isoja, että pakko on firmaa pyörittää, jotta saa lainat maksettua. Ja vaikka Suomessa on valtavan hienot systeemit auttamaan työttömiä rahallisesti, niin yrittäjä tippuu johonkin sellaiseen uskomattomaan mutaan, jossa on vain selvittävä yksinään, koska vaikka olisi kuukausikin, ettei ole työtä, ei yrittäjä saa mistään mitään tukea ja silti on laskuista selvittävä.
    Tämä suorittaminen vaan jatkuu, enkä halua lääkäriinkään mennä, koska en halua joutua siihen turvottavaan pilleri kierteeseen! Syytä ehkä olisi, kun viimeviikolla eräs asiakas peruutti tilauksensa ja minulle tuli tunne, että lähden jäälle kävelemään ja toivon, että löytyy sula kohta :'(
    Tätähän en siis tule tekemään, koska rakastan lapsiani ja miestäni ylikaiken ja he pitävät minua edes hiukan järjissäni <3

    Hienoa, että sinä olet päässyt jo selviytyjien joukkoon! Kaikke hyvää ja jaksamist sinulle <3

    • Voi, että <3 Kannattaa hakea apua. Yrittäminen on hullun hommaa varsinkin täällä Suomessa. Sinä olet tärkeä, joten hae ihmeessä jeesiä. Käy edes kerran lääkärissä, sekin auttaa ettet ole yksin. Ei kannata odottaa, että on niin loppu, että on liian myöhäistä.

  5. Hyvä teksti, kiitos että nostat asiaa esille. Kaikesta asiasta puhumisesta ja kynnysten madaltamisesta huolimatta uskon että monelle on juurtunut juuri tämä ajattelumalli, että ”eihän mulla ole oikeutta olla masentunut”. Jatkuvaa pahaa oloa ei kuitenkaan tarvitse kenenkään sietää. Pirullisintahan siinä on että omaa päänsisäistä elämäänsä ei pääse täysin pakoon, se seuraa mukana kaikkialle. Onneksi apuakin on saatavilla.

    • Kiitos kommentista. <3 Tämä on totta. Pitäisi olla aina jokin todella "pätevä" syy, että saisi luvan kanssa masentua. Ei se ole sairaus, joka puhkeaa vain niille, joilla on ollut rankka lapsuus/aikuisuus, vaan se voi iskeä keneen vain. Huolimatta siitä onko asiat kuinka hyvin tai huonosti tahansa.

  6. Hyvä oli lukea tämä juttu. Mä olin se suorittaja kans……..jolle deadlinet oli tärkeitä………kunnes……….kovan työsuorituksen ja deadlinien jälkeen äitee sairastu yhtä-äkkiä ja sairasti hetken ja kuoli vuonna 2011. Elämä meni ihan kokonaan uusiksi sillon. Irtisanouduin töistä ja kävin uuden ammatin myöhemmin……….mutten vieläkään oo löytänyt sitä oikeaa ”ovea” ilman äitiäni. Kun vielä koneet sairaalassa luvallani kysyttiin sammuttamaan. Kaikki jäi meiltä kesken…..Joka paikkaan mihin menen niin annan ittestäni ihan kaiken………..nyt oon ollu työttömänä 4 kk ja pääsin oravanpyörästä hetkeksi pois ja oon anntanut itteni levätä…………että jaksaisin taas ”suorittaa” ja olla yhteiskunnalle hyödyksi : )

    • Moikka. Otan kovasti osaa äitisi puolesta. Uskon, että ajan kanssa löydät voimia olla omillasi ja löydät sen oikean oven. Seurata omaa sydäntäsi ja yritä löytää ammatti, joka on muutakin kuin yhteiskunnalle hyödyksi. Toki elanto on ansaittava, jokaisella on ne omat kulunsa maksettavana, mutta se oman tien löytäminen voi joskus viedä aikaa. Työn pitää rikastuttaa muullakin tavalla, kuin vain rahallisesti. Samaten elämän tulisi olla muutakin kuin yksi iso suoritus, joka on vain kuitattu läpi. Muista elää. Tsemppihalit. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 1
Tykkää jutusta